Hämeenlinnan alaston keisari – eli mitä voimme oppia huonoista päätöksistä
Ellet vielä lukenut sunnuntain Helsingin Sanomista Tommi Niemisen ja Kaisa Rautaheimon erinomaista juttua Sunny Car Centerin päätöksenteon taustoista, tee se nyt. Hesarin artikkeli on taitavasti läpivalaistu tosielämän tarina toisiaan seuranneista huonoista päätöksistä – aiheesta, josta kirjoitin blogissamme lokakuun alussa.
Kiusaus ottaa vahingoniloinen suhtautuminen tarinaan on suuri. Pyrin kuitenkin aidosti pohtimaan episodin taustoja ja vaikuttimia.
HS:n jutun perusteella muutama tekijä näyttää johtaneen kaikkien kannalta surulliseen lopputulokseen: yli-itsevarmuus sekä analyyttisyyden ja osaamisen puute.
1. Yli-itsevarmuus
Hankkeen pääyrittäjä on kerännyt tiimikseen viisi jo valmiiksi tuntemaansa samanhenkistä tuttuaan, joista kaikki ovat innostuneet tulenpalavasti alkuperäisestä visiosta, Euroopan suurimman autokauppakeskittymän rakentamisesta. Kukaan viisikosta ei ole tainnut kysyä ääneen ”onko tässä mitään järkeä?” tai ”onko meistä tämän toteuttajiksi?”.
Suomalaisia yrittäjiä kritisoidaan usein siitä, että tehdään liikaa suunnitelmia eikä siirrytä riittävän rohkeasti itse toimintaan. ”Think Big” ja ”Fail Fast” ovat tiheään viljeltyjä modernin yrittäjyyden taikasanoja. Niiden perusviesti on hyvä, mutta case Sunny Car Center palauttaa mieliin, että katteettomalla itsevarmuudella voi olla dramaattiset seuraukset. Hämeenlinnassa ajateltiin isosti ja epäonnistuttiin ainakin kohtuullisella nopeudella.
2. Analyyttisyyden ja osaamisen puute
Ritaluoma ja Hietanen on helppo nähdä tarinan antisankareina. Heidän toimintansa on ollut joko täysin häikäilemätöntä tai järkyttävän sinisilmäistä. Juttu antaisi ymmärtää, että jälkimmäistä. Heitä itseään on huijattu, ja vieläpä melko klassisella tavalla, jonka aikaansa seuraava medialukutaitoinen henkilö osaisi välttää. Lisäksi olisi mielenkiintoista tietää minkälaisin markkinoita koskevin taustaoletuksin investointilaskelmat oli laadittu. Voi olla, ettei kunnollista tausta-analyysia ole tehty eikä sitä olla osattu vaatia.
Kaikkein häkellyttävintä tarinassa saattaa kuitenkin olla Hämeenlinnan kaupungin johdon ja muutamien hanketta rahoittaneiden nimekkäiden yhtiöiden päätöksenteko. Sanonta ”ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa” tiivistää oleellisen. Hanke lienee ollut paperilla niin merkittävä, ettei juuri kukaan ole halunnut tutkia sen taustoja tarkemmin ja asettua taantumuksen ääneksi. Osalliset ovat epäilemättä kannattaneet alueensa yrittäjyyttä, työllisyyttä ja kasvua, ja hankkeen on nähty edistävän näitä kaikkia. Vain perussuomalaiset ovat uskaltaneet haastaa ajatusta.
Mitä hallituksen jäsen voi oppia Sunny Car Centerin tarinasta?
Lähes jokainen tulee huijatuksi joskus, mutta kaikki meistä eivät istu kaupungin tai osakeyhtiön hallituksessa. Liian usein yksittäisen jäsenen vastuu kuitenkin käytännössä häviää jonnekin vierustoverin, kokouspöydän kampaviinerilautasen ja termospumppupullon muodostamaan Bermudan kolmioon. Etenkin isot ja vaikeasti tartuttavat päätökset nuijitaan pöytään ilman keskustelua, kun taas pieniä ja käsin kosketeltavia päätöksiä riepotellaan kohtuuttomankin kauan.
Hallituksen on hyvä toisinaan tuulettaa ajatuksia ja visioida isosti, mutta vastapainona pitää olla myös kyky kyseenalaistaa, sillä utopistinen visio on kelvoton visio. Välillä hallituksen jäsenen tehtävä on kysyä tyhmiä tai päätöksentekoa hidastavia kysymyksiä. Vastuunsa tunteva hallituksen jäsen ei mieti ensisijaisesti sitä, kuinka fiksulta tai yhteistyökykyiseltä hän itse vaikuttaa vaan sitä, tekeekö hallitus fiksuja päätöksiä.
Hämeenlinnassa haluttiin uskoa siihen, että joku muu on miettinyt asiat loppuun asti. Lopulta kukaan ei ollut miettinyt. Alaston keisari sai asua vuosien ajan rauhassa hämeenlinnalaisissa kokoushuoneissa ja päättäjät käänsivät katseensa kohteliaasti pois. Hienotunteisuudella voi olla kuitenkin nolo seuraus: Jos kukaan ei kerro, ettei keisarilla ole vaatteita, olemme kohta kaikki alasti.
Teksti: Hannu-Matias Nurmi